“Anna antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja”

Luonto, kalastus ja metsästys olivat suomalaisessa muinaisuskossa tärkeässä asemassa. Metsästä ja vesistöistä saatiin ruokaa, ja luonnon ympärille kehitettiin paljon mytologiaa ja uskomuksia. Monet kalaonneen pätevät uskomukset ovat säilyneet suomalaisten perimätietona vielä tähän päivään saakka.

Muinaisusko ei ollut Suomessa järin yhtenäistä tai noudattanut mitään tiettyä paradigmaa, vaan tavat, tottumukset ja usein omalta heimolta tai vanhemmilta opittu perimätieto vaikutti paikallisiin uskomuksiin.

Vielä kristinuskonkin saavuttua Suomeen maassa palvottiin monijumalaista pakanauskontoa, johon kuuluivat erityisesti vedenjumala Ahti, Ukko ylijumala ja metsänjumalana pidetty Tapio.

Muinaisuskosta on vain vähän tarkkaa tietoa, sillä suurin osa myyteistä ja taruista on säilynyt ainostaan suullisena perimätietona. Kirjallisia lähteitä ei juuri ole, paitsi aiemminkin mainittu Lönnrotin kokoama Kalevala, joka käsittelee suomalaisia taruja ja myyttejä runojen kautta. Mikael Agricolan 1500-luvulla laatima luettelo hämäläisten ja karjalaisten muinaisista jumalista ja uskomuksista on lähes ainoita merkittäviä lähteitä muinaisuskon ajalta.

Kivi- ja pronssikausi

Kuten muutkin kivi- pronssi- ja rautakautiset kansat, myös Suomessa eli metsästäjä-keräilijöitä n. 6000-3000 eKr. Näissä metsästäjä- ja pyyntikulttuureissa luonnossa eli erilaisia henkiolentoja ihmisten ja eläinten rinnalla.

Näitä entiteettejä kutsuttiin haltijoiksi, ja jokaisella metsällä, joella, järvellä, jopa asumuksilla ja saunoilla uskottiin olevan oma haltija.

Näille haltijoille pyrittiin olevan suotuisia, ja haltijoille tehtiin myös uhrauksia, esimerkiksi paremman metsästys- tai kalaonnen toivossa. Muinaisuskoon kuului myös erilaiset shamaanien pitämät rituaalit sekä loitsut, mm. Hedelmällisyyttä tai terveyttä tuomaan.

Varmasti tunnetuin muinaisuskossa esiintyvä eläin on karhu, jolle suomalaiset ovat keksineet monta nimeä. Metsän kuningas, kontio, mesikämmen, otso, kuoma ja niin edelleen. Karhua varottiin nimeämästä ääneen, sillä sen pelättiin tuovan huonoa onnea ja suututtavan Tapion, metsän jumalan.

Mikäli Tapio oli suututettu, saattoi pahanenteinen kulkija joutua metsänpeittoon tai karhun hyökkäyksen kohteeksi. Karhunkaadon jälkeen vietettiin karhunpeijaisia kuolleen eläimen kunnioitukseksi ja vahvan pyyntionnen jatkumiseksi. Peijaisissa juotiin yleensä simaa tai olutta, juhlittiin yhdessä sekä laulettiin runoja.

Myös karhun veren juominen liittyy joihinkin tarinoihin peijaisista. Peijaiset ovatkin jatkuneet metsästäjien perinteenä suomalaisessa kulttuurissa aina tähän päivään asti.

Metsästäjien sekä shamaanien uskomuksia

Metsästäjä- ja keräilijäyhteisöissä shamaaneilla oli erittäin tärkeä rooli. Ne olivat yleensä yhteisön vanhimpia jäseniä, ja toimivat eräänlaisena välittäjänä tuonpuoleisen maailman ja oikean todellisuuden välillä. Lähteiden mukaan shamaanit saattoivat syödä huumaavia sieniä, ja hurmostilassa he kykenivät hankkimaan tietoa tuonpuoleisesta.

Tuonpuoleinen nähtiin ylösalaisena maailmana, joita asuttivat jumalolennot, kuolleet sekä haltijat ja henget. Shamaanit tekivät myös erilaisia rohdoksia sairauksiin ja haavoihin. He myös lausuivat loitsuja eli runoja sekä toimivat kylän tai yhteisön viisaimpina, joilta usein haettiin neuvoa.

Tunnetuimpia shamanismin ajoilta säilyneitä rituaaleihin käytettyjä esineitä on varmasti noitarumpu.

Noitarumpu oli usein puusta ja eläimen nahasta pingotettu rumpu, jota soitettiin luulla. Noitarumpuun piirrettiin myös hiilellä tai punamultamaalilla kuvioita, joilla oli rituaalisia merkityksiä.

Vaikka suomalaisesta muinaisuskosta ei ole perimätietona paljon kirjallista informaatiota, on kulttuuriperintönä shamanismi ja monijumalaisuus silti jättänyt syvän jälken suomalaiseen kulttuuriin. Vielä nykyäänkin Lapissa ja pienissä Karjalan pitäjissä saatetaan antaa uhrauksia tontuille tai “väelle”, sekä kalaonnea pyydetään yhä Ahdilta. Myös monen kodin kiuasta piristävät saunatontut pohjautuvat tähän pakanalliseen perimätietoon.